Turvakoti

 

Oli tammikuun alku, kohta Uuden vuoden jälkeen. Metsuri Kauno Pöllinen oli aamulla tullut uuteen leimikkoonsa. Aluetoimistolla työnjohtaja oli läntännyt kartat pöydälle selvittäen :  ”Menet Perkiöön päin Körttiperän tienhaaraan ja ajat siitä kolme kilometriä. Sitten oletkin Kivalon metsätien haarassa, ja siitä kaksisataa metriä niin olet jo leimikon rajalla, se on itäpuolella tietä. Väljennyshakkuuta, jäävä runkoluku 600 hehtaarilla. Puutavaralajit sen ison yhteiskaupan mukaiset. Alue on rajattu punaisella niin kuin yleensäkin.”

Perille Kauno osasi helposti. 

Siinä hän nyt sitten hörppi taukokahviaan jakkararepulla istuen. Hän oli ensin kiertänyt nauhalla rajatun kahden hehtaarin alueen. Vanhat ajourat näkyivät vielä, niitä saattoi käyttää. Vähän leventämään vaan joutui.

-Onpas siinä komea kaatuneen kuusen juurakko, tuumi hän. -Ja iso muurahaispesä kupeessa. Nyt kun on näin paljon lunta päällä, voisi kuvitella että siinä voisi olla vaikka karhun talvipesä.

Seudun karhukanta olikin  tiheä. Paljon jälkihavaintoja oli tehty. Kauno venytteli vähän, tankkasi sahansa ja nykäisi sen käyntiin. 

Tulevat tapahtumat seurasivat toisiaan nopeassa aikajärjestyksessä. Moottorisaha parkui tovin Kaunon raivatessa alikasvosta puun juurelta. Sitten tuli eloa juurakon ja muuraispesän väliseen oksarytöön. Seuraavaksi tuli eloa metsuri Kauno Pölliseen. 

Lumen alta oksarydöstä nousihe karjahdellen takajaloilleen suuri uroskarhu, etutassujaan kohotellen. Sitä otti aivoon. Taas tuo hemmetin metsuri, jota karhu oli joutunut kiertelemään koko helkatin syksyn! Nyt ei kierrellä vaan käydään kohti! tuumi otso. 

Kauno otti lentävän lähdön autoaan kohti saha toisessa kädessä. Mutta vasemman jalan 47-numeroinen turvasaapas lähti jalasta lennähti usean voltin tehden viereisen metsäojan pientareelle.  

Annettuaan kunnon alkuvauhdit Pölliselle tyytyi karhu seuraamaan miten metsuri mahtui Ladansa ovesta sahoineen ja kaasutteli tiehensä. ” Taitaat mennä vähän aikaa ennen kuin tulee tätä leimikkoa uudestaan aloittelemaan”, mietti otso tyytyväisenä. ”Tulisikohan tuota yksin valkein unen päästä uudestaan kiinni, hohhoijaa.” Sitten sen katse kiinnittyi oranssisiniseen turvasaappaaseen.

” Kaikenlaista. Kenkänsä jätti. Näkyy olevan Nokian tuotantoa. Teräskärki ja 15-kankainen viiltosuoja. Olisi siinä nyt pesää jollekin pieneläjälle.”

Matias Metsämyyrä oli kuullut metakan ja oli heräillyt sekin. Unentihruisin silmin se kurkisteli näytelmää lahon koivunkannon kolosta. Otso istahti muurahaispesään ajettuaan metsurin pakosalle.  

-Naa, lähtipä moottorisahapelle hätäseen, hörähti Otso Matiakselle.

-Vuannii tuassiisa lapikkaasa unehutti, virnuili Matias takaisin.

-Siinä sitä olisi talvensuojaa Birgitta Päästäiselle moukeineen, jatkoi se.

-Kas Birgitalla niitä lapsosia on, ja kuuluu olevan tämä viimeisin päästäisuroo kovin väkivaltainen. Tuolla ojan mutkassa nyt juuren alla majaa pitävät.Äijää ei ole näkynyt sen jälkeen  kun lumikko vieraili näillä main.

-Tojellahi, siinä olisi Birgitalle kotia, hoksasi Otsokin.

-Ja vaikka tulisi siskonsa Phyllis kaveriksi, kauhean lujaa ei kuulu menevän silläkään. Siinä olisi soma yksinhuoltajien elellä moukeineen. 

-Silimäänni. Ihmispolojen jäämistöt on hyödynnettävä täysimääräisesti. Tuo ei lahoa yhteen talveen, elelee siinä useampikin päästäissukupolvi.

-Lähempä viemään sanaa, tormistautui Matias.

-Niinpä teekin, minä alan hankkimaan talviunen jatkoa. Morjens kevääseen asti! sanoi Otso ja alkoi kehiä oksaa ja sammalta kylkensä päälle. -Hohhoijaa. Mutta kyllä sai huskun mannekiini äkäsen lähdön. Mitähän nyt Teboilin baarissa toimittaa, heh. 

LOPPU   (Veli Salminen)